Miten taivutamme koronakriisistä oppia tulevalle?

Ihmiskunta on historiansa varrella selvinnyt ja levittäytynyt pitkälti valtavan oppimiskykynsä ansiosta. 

Viidakon ja savannien yltäkylläisestä materiaalipankista tullut laji on löytänyt tiensä homogeenisessa lumimaisemassa lämpimään igluun. Se on tehnyt itselleen betoniviidakon ja kiivennyt pilvenpiirtäjän harjalle. Se on osannut rauhoittaa raskaan työn äärellä kasvaneen kehonsa toimiston penkille.

Monessa kohtaa historiaa on tehty ylilyöntejä ja vääryyttä, mutta onneksi matkalle on mahtunut paljon tärkeitä korjausliikkeitä. Lajin edustajien tavaton oman edun tavoittelu on johtanut monenlaisiin sairaisiin asetelmiin, kuten orjakauppaan. Mutta saman lajin sisältä on noussut halu oikeudentajuun ja rohkeus puolustaa omia näkemyksiään niin sinnikkäästi, että käytännöt ovat lopulta murtuneet.

Korona on antanut paljon kokemuksellista oppia, jota ihmislajin ei kannata heittää hukkaan. Se on tehnyt näkyväksi, kuinka kaikki maapallon yhteiskunnat ovat haavoittuvaisia luonnon äärellä. Se on myös näyttänyt valtavan kykymme solidaarisuuteen. 

Ilmastokriisiä ei pysty koronaviruksen tapaan piirtämään yhteen kuvaan, joka herättäisi motivaatiokoneistomme. Hiilidioksidi tai metaani eivät ole itsestään selvästi pahoja asioita, kuten ei lämmin ilmakaan. Vuosimiljoonia maahan pakkautuneiden fossiilisen aineksen historiallisen nopea vapautuminen ilmakehään ei tuota muutamassa viikossa etenevää kriisiä. On vain hiljalleen vuosien aikana kertyviä varoitusmerkkejä, joita pitkällinen aiheeseen perehtynyt kouluttautuminen ja tutkimustyö mahdollistaa tulkitsemaan ja toteamaan. Niin salakavalasti etenevää ilmiötä kuin ilmastonmuutosta, meidän niin kovin taitava mielemme ei osaakaan mieltää uhaksi. 

Mielemme on sopeutunut havaitsemaan ja torjumaan välittömiä uhkia sekä ylläpitämään niitä positiiviseksi koettuja resursseja, joita olemme kerryttäneet. Tähänastisessa ihmiskunnan historiassa näillä taidoilla on päässyt pitkälle. Nyt on hetki, jolloin täytyy haastaa taitavaa mieltämme vielä aivan uudella tavalla. Mutta haasteethan ovat tehty voitettaviksi!

Mutta miten?

Poliittisella asialistalla ilmastokriisi on ollut pitkään. Poliitikkoja jarruttaa mm. fossiiliteollisuuden lobbauskoneisto ja yhteismaan ongelma.

Yhteismaan tragedia toteutuu tilanteissa, jossa yhteisiä rajallisia resursseja ei mitoiteta solidaarisesti riittämään kaikille, vaan kukin pyrkii ensisijaisesti turvaamaan oman etunsa aina siihen pisteeseen asti, kun resurssit ovat loppu. Näin on käynyt ihmiskunnan historiassa erilaisissa suljetuissa ympäristöissä. Mm. Naurusaarella oli vuosia tilanne, jossa oli tiedossa, että poikkeuksellisen varallisuustason koko saaren asukkaille mahdollistavat malmivarannot olivat loppumassa. Hyvällä ennakoinnilla malmivarantojen loppumisen uhka olisi voitu huomioida ja saaren asukkaiden taloudellisen turvan jatkuvuus olisi ollut mahdollista toteuttaa. Yhteismaan ongelma kuitenkin johti siihen, että yhteisen sumplimisen sijaan kukin pyrki turvaamaan oman varallisuutensa kerryttämisen maksimoinnin. Malmeja louhittiin siihen pisteeseen, että maaperä köyhtyi ja nykyisellään asukkaat elävät äärimmäisessä köyhyydessä.

Poliittisten eturistiriitojen lisäksi ilmastokysymystä on haastava kohdata myös yksilöpsykologisella tasolla.

Ympäristöpsykologian tutkija Robert Gifford on vuosia tutkinut ilmastonmuutokseen kytkeytyviä toimijuuden psykologisia esteitä. Vuonna 2011 kirjoitetussa artikkelissa Gifford erittelee 29 psykologista estettä, jotka vaikeuttavat ilmastokriisin hillintää ja sopeutumista. Gifford argumentoi, että näiden esteiden tunnistaminen ja tiedostaminen on tärkeä osa prosessia, jossa on tarkoitus voittaa ilmastonmuutoksen torjumisen psykologisia esteitä.

Yksi estekategoria, jonka Gifford nimeää, on keskinäinen vertailu. Ihmisluonteeseen on sisäänrakennettu taipumus sosiaaliseen vertailuun. Vertailu on rutiinia, jonka avulla muodostetaan käsitystä siitä, mikä on ”kunnollisena” pidettävää toimintaa. 

Kulttuurissa, jossa jumalille uhraaminen on ollut keino kunnioittaa jumalaa, vuohen kuljettaminen lähikukkulalle ja sen kaulan viiltäminen on näyttänyt perin normaalilta ja suotuisalta käyttäytymiseltä. Nyt saattaisimme reagoida toisin, jos lenkkipolun varrella näkisimme vastaavan toimituksen. Nykypäivän normaalia on uutena vuotena huolestua rakettien pauketta pelkäävän koiran puolesta ja samalla mutustaa lautaselta nakkikekoa, jota varten possu on siskojensa ja veljiensä kanssa sarjatuotettu maailmaan ahtaaseen loossiinsa odottaakseensa teurasautoa ja pääsyä lautasellemme. Normaalia on, että olemme piilottaneet vääryydet, joita emme halua kohdata. Ostamme lapsillemme tennistossut, jotka joku toinen lapsi on tehnyt yli 10 tuntisen työpäivänsä aikana. Ostamme ne siisti sisustetusta kaupasta, jossa emme näe pitkien työtuntien uuvuttamia lapsityöläisiä. Kauhistuisimme, jos näkisimme.

Normaalia on myös hiukan kavahtaa puhetta, jossa normaalina pidettyä asiaa sanoitetaan brutaaliuden kautta. 

Yhtälailla normaalia on, että jatkamme arkista elämäämme kuin ei mitään, vaikka ilmastotieteilijät muistuttavat, kuinka kiire meillä on muuttua. Toisaalta on hiukan epänormaalia, että aikuinen aktiivisesti pitää meteliä ilmastotoimien toteutumisen puolesta. Tämä siitä huolimatta, että ilmastotoimien puolustaminen tarkoittaa oikeudenmukaisemman maailman puolustamista itsellemme, lapsillemme ja erityisesti maapallon köyhille ja vähäosaisille. Se tarkoittaa myös eläinten oikeuksien puolustamista. Ilmastotoimien viivytyksistä hyötyvät lähinnä vain raharikkaat ja hekin vain lyhyellä tähtäimellä.

Kaikki on kuitenkin normaalia ja epänormaalia, niin kauan kun on. 

Koronavirus on antanut oppitunnin siitä, kuinka keskinäisriippuvaisia olemme. Liikumme ja olemme laajasti vuorovaikutuksissa toisiimme. Pieni paikallinen ilmiö voi levitä lyhyessä ajassa maailmanlaajuiseksi. Keskinäisriippuvuus ei kuitenkaan rajoitu vain negatiivisiin asioihin, kuten viruksiin. Sosiaaliset normit eivät leviä biologisella mekanismilla, mutta välillä hyvinkin nopeasti. Siinä missä ennen me too -liikettä seksuaalisesta häirinnästä puhuminen oli tabu, niin yhdessä lyhyessä hetkessä asia mullistui.

Edelleen ilmastokriisi on niin laaja ja massiivinen, että se haastaa viisasta mieltämme vielä lisää. Elämä on täynnä ratkottavia haasteita ja kaiken keskellä pitäisi pystyä huolehtimaan omasta arkisesta elämästä ja jaksamisesta. Aikuisuuden tärkeä suojamekanismi on kyky ottaa etäisyyttä ongelmiin, joihin ei itse juurikaan pysty vaikuttamaan. Moni aikuinen muistaa, miten nuorena erilaisiin maailman epäkohtiin oli halu tarttua. Oli illuusio siitä, että sinnikkäällä yrittämisellä maailmaa on mahdollista muuttaa. Usein iän myötä korostuu tarve keskittää omat voimavaransa asioihin, jotka ovat omassa elämässä ratkaistavissa. Elämän vastuualueiden kasvaessa lisääntyy tarve suojella mieltä liialliselta kuormittumiselta. Psyykkisen etäisyyden ja kyynisyyden suojamekanismit lienevät osasyy aikuisväestön passiiviseen sivustakatsojan rooliin ilmastokysymyksessä.

On tärkeä tiedostaa, että ilmastokriisi on ongelma, joka vaatii aivan päinvastaista suhtautumista. Se on ilmiö, jonka voimistumiseen me kaikki osaltamme vaikutamme ja jonka ratkaisemiseen vaaditaan ennen näkemättömän suurta yhteistä tahtotilaa. 

Jokainen, joka ylittää kyynistymisen kynnyksen ja muut sosiaaliset estot liittyen julkisiin kannanottoihin ilmastotoimien puolesta, luo ympärilleen uutta sosiaalista koodistoa. Itseään toteuttava ennuste on mahdollista kumpaan tahansa suuntaan, toimillamme valitsemme, kumman suunnan otamme.

Koronatoimet ovat osoittaneet, että ihmisillä on kyky huomattavaan solidaarisuuteen toisiaan kohtaan. Koronan riskiryhmien suojelemiseksi on oltu valmiita tekemään suuria taloudellisia uhrauksia. Tällaista solidaarista toimintalinjaa on tärkeä jatkaa.

Mitä riskiryhmien suojelu tarkoittaa ilmastokriisissä?

Ilmastokriisin riskiryhmää ovat lapset ja nuoret. He eivät voi päättää toimista, joita valitsemme heidän suojelemiseksi, joten meidän on tärkeä tehdä vastuullisia ja oikea-aikaisia toimenpiteitä heidän puolestaan.

Ohessa 10 keinoa, joilla voit omalta osaltasi puolustaa ja tukea vastuullisten ilmastopäätösten toimeenpanoa ja siten suojella ilmastokriisin riskiryhmiä:

  1. Muista, että pelkkä äänestäminen ei riitä, vaan poliitikot tarvitsevat kaiken aikaa tukea ja kannustusta tehdäkseen riittävän kattavaa ilmastopolitiikkaa. Kirjoita heille, osallistu rauhanomaisiin ilmastomielenosoituksiin, allekirjoita ilmastotoimia kannattavia vetoomuksia, ole aktiivinen kansalainen.
  2. Suhtaudu ilmastokriisiin kriisinä, jonka olemassa oloa on vaikea arjen pohjalta havaita, mutta joka on pahin kriisi, jonka ihmiskunta on kohdannut. Kuitenkin kaikesta epätoivoon kytkeytyvästä uutisoinnista huolimatta sen ratkominen on vielä mahdollista ja ratkomisvastuussa olemme me kaikki.
  3. Ilmastokriisiä pahentaa yleinen suuripäästöistä elämää ihannoiva kulttuuri. Omalta osaltasi voit suojella riskiryhmiä siten, ettet ruoki sosiaalista normia, jossa korkeapäästöisiä kulutusvalintoja ihaillaan. Jätäthän siis somepostaukset lentolomista ja uusista tavaraostoksistasi ja nosta ja ihaile ennemmin arkea nostattavia asioita, jotka eivät kytkeydy niin vahvasti suuripäästöisiin kulutusvalintoihin.
  4. Pyri tunnistamaan millaisia psyykkisiä esteitä sinulla on omakohtaisesti ilmastokriisin kohtaamiseen liittyen, keskustele aiheesta ja pyri olemaan armollinen niin itsellesi kuin kanssakeskustelijoille.
  5. Muista, että elämäntottumusten muuttaminen on tutkimusten mukaan haastavaa, joten ethän jätä ilmastotoimien puolesta puhumista sen vuoksi, ettet ole onnistunut muuttamaan tottumuksiasi ilmastomyönteisiksi. Ethän myöskään arvostele muita ilmastotoimien puolestapuhujia sen osalta millaisia valintoja he tekevät henkilökohtaisessa elämässä. Ilmastotoimien toteutuminen vaatii laajoja yhteiskunnallisesti ohjautuvia päästörajoituksia ja niiden toteutuminen vaatii laajaa kansalaisten tukea riippumatta siitä, kuinka vahvasti fossiiliriippuvaisia olemme tässä hetkessä.
  6. Mikäli arjessasi on aikaa, lue ja opiskele aihetta. Jo yhden ilmastonmuutokseen paneutuvan kirjan lukeminen voi avata paljon enemmän kuin klikkiotsikot, joita selaamalla on vaikea saada laaja-alaista kuvaa ilmastokriisiin kytkeytyvistä ilmiöistä.
  7. Lue päästömaksujärjestelmistä, jotka mahdollistavat maailmanlaajuisesti efektiiviset päästövähennykset (esim.https://www.carbonpricingleadership.org/report-of-the-highlevel-commission-on-carbon-prices/). On tutkittu, että pelkät taloudelliset kannustimet johtavat herkästi siihen, että säästetty raha toisaalla siirtyy johonkin muuhun ilmastopäästöjä tuottavaan toimintoon (esim. lämmityskuluissa säästetty raha käytetään etelänmatkaan), tätä kutsutaan rebound efektiksi. Toisaalta on osoitettu, että nykyinen päästökauppajärjestelmä ei toimi päästövähennystarpeisiin. Joten valmistaudu ajatukseen verotuspohjaisten päästöhinnoitteluiden välttämättömyydestä.
  8. Allekirjoita ja jaa hiilivero- ja osinkoaloitteita, jotka olisivat keino globaaleihin päästövähennyksiin. Hiiliosingossa myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiä on huomioitu (https://eci.ec.europa.eu/007/public/#/initiative).
  9. Mieti oma keinosi osallistua ja käyttää tietotaitoasi, tämä on haaste, jossa ratkaisuja tarvitaan joka suunnalta.
  10. Aktiivinen toiveikkuus, jossa toivo antaa voimia tarttua tarvittaviin toimiin on positiivinen kehä, joka voimistaa itse itseään. Tämä on parasta riskiryhmien suojaamista.

Lähteitä

Patsar, M. & Keronen, J. (2019). Tienhaarassa: Johtajuus ilmastonmuutoksen aikakaudella. Docento

Gifford, R. (2011). The Dragons of Inaction: Psychologival Barriers That Limit Climate Change Mitigation and Adaptation. American Psychologist, 66 (4), 290 – 302.

Beattie, G & McGuire, L. (2019). The Psychology of Climate Change. Routledge.

Siegmar, O., Florian G. K. &  Oliver A. (2014). The Critical Challenge of Climate Change for Psychology Preventing Rebound and Promoting More Individual Irrationality. European Psychologist, 19, 96 – 106.

Parry, I. (2019). Putting A Price on Pollution: Carbon-procing strategies could hold the key to meeting world´s climate stabilization goals. FINANCE & DEVELOPMENT. December 2019

https://www.aalto.fi/fi/uutiset/vaitos-ilmastonmuutoksen-hillitseminen-vaatii-paastokauppaa-tehokkaampia-keinoja

Prochaska, J. J. & Prochaska, J. O. (2011). Review of Multiple Health Behavior Change Interventions for Primary Prevention. American Journal of Lifestyle Medicine, 5 (3),  208-221.

Ebrahim, S. & Smith. G. D. (1997). Systematic review of randomised controlled trials ofmultiple risk factor interventions for preventing coronaryheart disease. BMJ,314,1666–1674.

Sonnentag, S., Binnewies, C., & Mojza, E.J. (2010). Staying well and engaged when demands are high: The role of psychological detachment. Journal of Applied Psychology, 95(5), 965–976.

Sonnentag, S., & Fritz, C. (2015). Recovery from job stress: The stressor-detach-ment model as an integrative framework. Journal of Organizational Behavior, 36(S1), S72– S103.

Ilmastopsykologia on rohkeuden psykologiaa

Meillä on kaikki esteet edessämme.

Fossiilikoneisto rullaa täydellä teholla, vaikka tiedämme ottamamme polun tuhoisuuden. Politiikan tasolla ilmastoratkaisuiden tarpeellisuudesta on puhuttu vuosikymmeniä. Silti maailman päästöt ovat hienoisessa kasvussa. Jopa koronan tuoman hetken tauon jälkeen päästöt ovat kiihtymissuunnassa. Poliitikkojen kykyä ratkoa ongelmaa jarruttaa mm. laaja fossiilitalouden lobbauskoneisto sekä päästövähennystoimiin kohdistuva kansalaisten vastustus. Mm. Suomessa dieselveron korotussuunnitelma nosti voimakkaan vastareaktion.

Jos politiikan saralla on hankalaa, niin helppoa ei ole yksittäisten ihmisten toimien puolellakaan.

 Yksittäisten ihmisten kuluttamisella on keskeinen osuus ilmastopäästöjen kertymisessä. Esimerkiksi Suomen kulutusperustaisista päästöistä, joissa ei katsota pelkästään maan sisällä toteutuvan teollisuuden ja tuotannon päästöjä vaan huomioidaan myös tuonti ja vienti, tavallisten ihmisten kulutus on lähes 70% kaikista Suomen kulutukseen pohjaavista päästöistä. Tavallisten ihmisten rooli on vuosia ollut ilmastokeskustelussa pinnalla. On ohjantaa ruokatottumusten, asumisen, lämmittämisen, liikkumisen ja tavarakuluttamisen osalta. Kovin moni ei ole voinut välttyä kuulemasta lihantuotannon tai tekstiilituotannon ilmastovaikutuksista tai siitä, että runsas lentäminen on keino moninkertaistaa oma päästöjälki. Jos tieto riittäisi, olisimme jo perillä.

Kuinka hyvin osaamme muuttaa arkisia tapojamme tilanteessa, jossa elinympäristömme pysyy samana ja meidän tehtäväksemme jää säädellä omia arkivalintojamme? Tätä ongelmaa on tarkasteltu laajasti elämätapasairauksien ennaltaehkäisyn näkökulmasta. On kehitetty lukuisia ryhmä- ja yksilömuotoisia interventioita, joiden tavoitteena on tukea tupakoimattomuutta, ruokavaliomuutoksia ja liikunnan lisäämistä. Moni tällainen tilanne on lähtökohdiltaan hedelmällinen. On ihmisen oma toive terveenä pystymisestä ja ammattilaisen tuki tavoitteen saavuttamiselle. On tietotaitoa erilaisista motivoinnin keinoista ja seurantaa tavoitteen toteutumisesta. Moni terveydenhuollon ammattilainen tietää käytännön kokemuksesta, että osa ihmisistä onnistuu muutoksessa. Toisaalta arjessa näkee myös sen, minkä tutkimustieto vahvistaa: monella on tahtoa muutokseen, mutta silti arki vie mennessään ja vanha tapa palaa tai siitä ei alkujaankaan pysty luopumaan. Mainittakoon esimerkkinä tutkimuksesta, jossa sydänsairausriskissä olevat saivat elämäntapaohjantaa. Lääkärin antamasta ohjannasta huolimatta vain 1/7 onnistui elämäntapamuutoksessa. Toisena detaljeena muutoksen vaikeudesta voisi tuoda esille elinsiirtopotilaille suunnatun lääkityksen käytön säännöllisyyteen kohdistuneen interventiotutkimuksen. Elinsiirtopotilaille säännöllinen elimistön hylkimisreaktiota estävä lääkityksen käyttö on terveyden kannalta välttämättömän tärkeää. Silti noin 20-37% siirrännäisen saaneista käyttää lääkitystä liian epäsäännöllisesti. Lääkitysmyönteisyyttä on pyritty hoitamaan erilaisilla neuvonnan ja ohjannan keinoilla, harmillisen vähäisin tuloksin. Mm. yhdessä tutkimuksessa todettiin, että vaikka potilaiden tietoisuus lääkkeen käytön tärkeydestä lisääntyi, ei varsinainen lääkkeen käyttö muuttunut keskimäärin yhtään säännöllisemmäksi. Ja kyse sentään on siirrännäispotilaiden hengestä, ja he vielä tutkitusti tiesivät tämän.

Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että pelkkä ohjanta ilmastomyönteiseen kuluttamiseen ei juuri tuota tulosta.

Voisi kuvitella, että kun omista ja läheisten lapsista välittävät aikuiset lukevat uutisista, miten kiire ilmastoratkaisuihin pääsyllä on ja huomaavat, miten vähäisiin tuloksiin poliitikot ovat päässeet ja miten vähän olemme muuttaneet elämäntapojamme pelkän neuvonnan pohjalta, nousisi halu vaikuttaa asioiden kulkuun. Toistaiseksi aikuiset ovat kuitenkin pitkälti jatkaneet elämäänsä tavallista arkista rataa.

Miksi ihmeessä lasten hyvinvoinnista välittävät aikuiset eivät ole sankoin joukoin rauhanomaisissa ilmastomielenosoituksissa ja lakkoile sen puolesta, että ilmastoratkaisuihin päädytään? Miksi ihmistieteiden parissa työskentelevät eivät pidä laajalla rintamalla kovaa meteliä sen puolesta, että ilmastoratkaisuihin tulisi päätyä poliittisella ohjauksella?

Syitä on toki lukuisia, jokaisella hiljaa sivusta seuraajalla ja asian kokonaan ohittavalla on omat syynsä olla tarttumatta ilmastokysymykseen. Mutta meidän kulttuurimme ei tee tätäkään osaa ilmastoratkaisuihin pääsemisestä helpoksi. Olemme virittäytyneitä seuraamaan toisten tekemisistä moraalisia epäjohdonmukaisuuksia. Jos puhuu ilmastoratkaisuiden tärkeydestä ja samalla syö lihaa ja lentelee lomalentoja, on alttiina kritiikille. Tekopyhyyden leimakirves heilahtaa herkästi. Tämä on toteutunut mm. ilmastomielenosoituksiin osallistuneita nuoria kohtaan. Heitä on julkisesti kritisoitu kännyköiden käytöstä ja perheen lomalennoille lähdöstä ja kehotettu ensin muuttamaan nämä asiat, ennen kuin tuhlaavat aikaansa mielenosoituksiin.

Haaste menee vielä syvemmälle. Uutisista huolimatta kaikki eivät koe ilmastoratkaisuihin pääsyn tärkeyttä polttavana haasteena. Koko synkkyyden varjostaman aiheen äärelle pysähtyminen on vaikeaa. Osa suojelee omaa mieltään pysymällä etäällä koko ilmastokysymyksestä. On mm. tutkittu ja lueteltu noin 30 erilaista yksilötason psyyken estettä tarttua ilmastokysymykseen ja ilmastoratkaisuihin.

Meillä on siis käsillä ilmiö, joka koskettaa meitä kaikkia, mutta ei ole mitään yhteistä jaettua pohjaa, miten aiheesta on sopivaa lähteä keskustelemaan. Voiko koko masentavaa aihetta nostaa esimerkiksi kahvipöydän äärellä puheeksi? Uutiset ja arkielämän keskustelu elävät kahta aivan eri maailmaa. Tieteilijät viestivät vakavaan sävyyn, kuinka kiire meillä on saada päästöt jyrkkään laskuun, mutta toistaiseksi arkisessa elämässä tuota kiirettä ei oikein ole sopivaa tai ainakaan helppoa nostaa esille.

Miten saamme itsemme ja kanssaihmiset heräämään, että ilmastotyön aika on nyt ja osallisuusvelvoite koskettaa meitä kaikkia?Jos käyttäytymistieteellinen tieto antaisi tähän aukottoman vastauksen, se tieto toivottavasti olisi jo kuulutettu turuilla ja toreilla.

Meillä ei ole aikaa odottaa vuosikausia sitä, että käyttäytymistieteilijöiden parissa olisi herätty ja kerrytetty niin laajalti dataa, että osaisimme suorilta käsin vastata tuohon kysymykseen. Ilmastotutkijat sanovat, että maapallon sääjärjestelmien takaisinkytkentäjärjestelmien häiriöt voivat käynnistää kiihtyvän lämpenemisen, johon tietyn pisteen jälkeen voi olla mahdotonta vaikuttaa.

Meidän tehtäväksemme jääkin käyttää olemassa olevaa tietoa ja yrityksen ja erehdyksen kautta soveltaa sitä parhaan kykymme mukaan.

Näkisin, että yksi keskeinen ihmistieteiden tehtävä on normalisoida mielemme luonnollisia jarruja tarttua ilmastokysymykseen ja etsiä keinoja näiden jarrujen ylittämiseen. Kyse on koko ihmiskunnan tulevaisuuden suunnasta, joten ihmistieteen edustajien tehtäväksi ei saa jäädä pelkkä etäinen pohdiskelu.

Kiire pakottaa käyttämään epätäydellistä tietoa ja soveltamaan sitä rohkeasti nykytilanteeseen. Ilmastopsykologian soveltajan tulee siis olla itse rohkea, soveltaa epätäydellistä tietoa nykytilanteeseen ja pyrkiä löytämään keinoja edistää meidän kaikkien rohkeutta tehdä oma osansa yhteisen haasteen äärellä. Tekniset ratkaisut ovat pitkälti olemassa, mutta vielä ratkaisematon ongelma on: miten ihmiskunta aktiivisesti tarttuisi asiaan ja ottaisi tarvittavat keinot käyttöön. Jos me emme löydä rohkeutta ja vain jättäydymme sivustaseuraajiksi ongelman mahdottomuuden tunnun äärellä, niin voimme olla varmoja, ettemme pääse ratkaisuun.

Mikäli olemme riittävän rohkeita ja valmiita päästämään irti omista jarruistamme, kuka tietää, miten pitkälle saatamme päästä.

Lähteitä:

https://www.syke.fi/fi-FI/Ajankohtaista/Suomen_kotitalouksien_kulutuksen_hiilija(49873)

https://www.theguardian.com/environment/2020/jun/11/carbon-emissions-in-surprisingly-rapid-surge-post-lockdown

https://www.aalto.fi/fi/uutiset/vaitos-ilmastonmuutoksen-hillitseminen-vaatii-paastokauppaa-tehokkaampia-keinoja?fbclid=IwAR2C5LoA3ZXjStgSUN0YqDTyeLMqDBgG8US1ndkxYXuP3u4_9caK0ldU1q8

Prochaska, J. J. & Prochaska, J. O. (2011). Review of Multiple Health Behavior Change Interventions for Primary Prevention. American Journal of Lifestyle Medicine, 5 (3),  208-221.

De Bleser, L, Matteson, M.,  Dobbels, F., Russell, C. & De Geest, S. (2009). Interventions to improve medication‐adherence after transplantation: a systematic review.Transplant International 22 (8). 780-797

Ebrahim, S. & Smith. G. D. (1997). Systematic review of randomised controlled trials ofmultiple risk factor interventions for preventing coronaryheart disease. BMJ,314,1666–1674.

elämäntottumusten muuttamisen vaikeudesta lyhyesti: https://www.youtube.com/watch?v=FFYnVmGu9ZI&t=157s

Gifford, R. (2011). The Dragons of Inaction: Psychologival Barriers That Limit Climate Change Mitigation and Adaptation. American Psychologist, 66 (4), 290 – 302.