Mitä tuomitsemme, jos tuomitsemme Elokapinan väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden?

Paljon on lähipäivänä ollut keskustelua viikonlopun Elokapinan mielenilmauksesta ja kummastusta siitä, mitä koitetaan saavuttaa liikenteen seisauttamisella tai poliisia provosoimalla.

Kansalaistottelemattomuuden historiasta, tavoitteista ja moraalisista näkökulmista on kirjoitettu jo monessa kohdin, en puutu nyt tässä kirjoituksessa siihen laajemmin vaan haluaisin nostaa tarkasteluun meidän tapaamme tehdä huomioita jostain mitä emme tunne.

Joku on huomannut lauantain tapahtumia koskevaa videomateriaalia katsoessaan, että mielenosoittajista jotkut huutelevat poliisille. Joku on pistänyt merkille, että haastateltaessa elokapinalaisia, joku elokapinalainen on tuonut esille mediahuomion roolin tilanteessa. On tehty tulkintaa, että koko liikkeen tarkoitus on provosoida poliisia tai saada aikaan kaaosta tai vastustaa poliisia tai syyllistää poliisia tai mitä nyt kukakin tulkitsee. En ole syvällisesti kaikkeen mediamateriaaliin tapahtumista perehtynyt, joten en lähde väittämään, mitä tarkalleen kukin Elokapinan mielenilmaukseen osallistunut on tehnyt, enkä lähde tietämään, mikä on kenenkin toimijan sisällä kannettu syvin motivaation lähde. Tarkastelen nyt tilannetta siltä kantilta, että minkälaisesta tietomäärästä käsin me ihmiset saatammekaan tehdä tulkintoja.

Ensinnäkin olemme paljon myötämielisempiä asioille, jotka ovat meille tuttuja kuin tuntemattomia. Käytämme myös hyvin erilaista tapaa mittasuhteistaa asioita riippuen siitä, onko tarkasteltu asia meille entuudestaan tuttu vai tuntematon.

Tarkastellaan alkuun poliisia instituutiona tai poliiseja yksilöinä. Arkikokemukseemme valtaosalla kuuluu havaintoja Suomen poliisista. Suomalainen poliisi on rauhallinen, oikeudenmukainen ja taitava hoitamaan vaikeita tilanteita ammatillisesti. Näimme lauantaina, kun poliisi sumutti kaasulla kadulla rauhallisesti istuvia ihmisiä. En jaksa uskoa, että suomalaisista kovinkaan moni tämän jälkeen ajatteli, että kappas poliisi on instituutiona läpimätä ja kaikki poliisit ovat väkivaltaisia ja pahantahtoisia. Meillä on aineistoa mielessämme ja osaamme laittaa lauantain tapahtumia poliisin toiminnan osalta mittakaavaan. Joku koki, että poliisi tässä kohtaa ylireagoi ja tilanteessa käytettiin valtaa väärin, mutta se ei tarkoita, että poliisit laajemmin eivät osaisi työtään tai että poliisilaitos olisi esim. turha tms.  Osa taas koki poliisin toimivan oikein kertoen myös siitä, että tulkintamme samasta tilanteesta voi olla hyvin erilainen riippuen mm. arvomaailmastamme ja siitä, mitä kokemuksia olemme kerryttäneet maailmasta.

Tarkastellaan sitten Elokapinaa, jonka toiminta on monelle tuntematonta. Kun kohtaamme tuntematonta, luokittelukoneistomme virittyy ja koitamme tiedostamattamme tehdä määrittelyä siitä, mitä kohtaamme ja onko kohtaamme asia turvallinen vai vaarallinen, harmillinen, hyödyllinen tai neutraali jne. Pienistä vihjeistä rakennamme mielikuvaa, mitä olemme kohtaamassa. Emme voi täyttää tuota mielikuvaa niillä asioilla, jotka jäävät meidän havaintokentässämme piiloon. Teemme yleistyksiä oman aiemman tulkintakehikkomme ohjaamana, osa tietoisempina siitä, ettemme välttämättä osaa tulkita tilannetta oikein, osa vähemmän tietoisina. Käytämme myös aivan erilaista arvotus- ja mittasuhteistusasteikkoa suhteessa tuttuun ja tuntemattomaan. Tuntemattoman tekemä virhe näyttäytyy usein vähemmän ymmärrettävälle kuin tutun tekemä virhe tai oma virheemme.  Jos elokapinalainen huutaa ja kiroilee kadulla, on se helposti miellettävissä koko liikettä leimaavaksi toimintamalliksi ja kuin jos yksittäinen poliisi olisi tilanteessa kiroillut. Jos yksittäinen poliisi sanoisi, että on siitäpä saatte kaasua naamaanne, ei se leimaisi koko poliisikuntaa pahantahtoiseksi. Mutta jos yksittäinen aktivisti huutaisi, että tulkaa tänne kaasuttamaan, se olisi helposti tulkittavissa merkiksi, koko liikkeen pyrkimyksestä lietsoa poliisin aggressiota.

No, mitä Elokapina sitten tavoittelee ja miksi? Laitan tähän vaikutelmia, joita minulle on syntynyt, kun olen lähiaikoina pyrkinyt tutustumaan Elokapinan toimintaan.

Tämä välikappale kosketta omaa motivaatiotani, miksi itse kiinnostui Elokapinan toiminnasta. (Tämän voi skipata ja siirtyä seuraavaan kappaleeseen Elokapinaa koskeviin huomioihin.) Olen aiemmin tehnyt runsaasti kirjoittamiseen pohjaavaa vaikuttamistyötä, erilaisia some- ja lehti- ja blogitekstejä, ehdotuksia medialle, apurahahakemuksia kirjaprojektiin, viestejä poliitikoille jne. Ja olen nähnyt paljon ilmastotyötä tekeviä, jotka uupumukseen asti yrittävät kaikenlaista hyvin sivistynyttä, mutta samalla huomaten, miten hitaasti maailma liikkuu, vaikka meillä on tavattoman kiire. Viestintä on tässä ilmastokysymyksessä äärimmäisen hankala laji. Jonkin asteinen tieto ilmastokriisistä on jo valtaväestön tietoa, silti suuri osa jättäytyy systeemitason vaikuttamispyrkimysten ulkopuolelle. Ymmärrettävistä syistä kylläkin, haaste on valtava, yksilön vaikuttamismahdollisuudet hyvin rajalliset. Pystyvyyden tunne siihen, että onnistumme on pieni ja se ei kutsu satsaamaan omia resursseja tähän. Osa suojautuu kyynisyydellä: ”en voi tähän vaikuttaa, hyväksyn tulevan kriisin, yritän elää nyt hyvää elämää ja pyrin olemaan aihetta suuremmin ajattelematta”. On kuitenkin ihmisiä, jotka kokevat moraalisena velvoitteenaan yrittää tehdä osansa, ehkä riippumatta siitä onnistummeko vai emmekö, mutta ollakseen omille arvoilleen uskollisia. Voidakseen vuosien päästä todeta itselleen, lapsilleen tai muille läheisilleen ainakin yrittäneensä kaikkensa. Toki myös on paljonkin meitä, jotka näemme myös toiveikkuuden siinä, että jossain kohtaa keskimassan ymmärrys kääntyy niin suureksi, että muutospaine mahdollistaa tarvittavat muutokset. Kyse on vain siitä, että miten nopeasti ymmärrys tapahtuu. Itse koitan löytää sellaista vaikuttamisen tapaa, joka olisi palkitsevaa, arvojeni mukaista ja jota tehdessä voisin yhdistää arjen velvoitteet ja inhimillisen ajankäytön ja jaksamisen rajallisuuden ja jonka näen mahdollisena muutosta avittavana keinona. Elokapinan toiminta, erilaiset katuperformanssit, puheet ja yhteisölliset tapahtumat, mutta myös väkivallaton kansalaistottelemattomuus on herättänyt minussa ajatuksen, että haluan tutustua liikkeen toimintaan paremmin.

Olen osallistunut muutamiin Elokapinan tilaisuuksiin ja kerron nyt havaintojani siinä ajatuksessa, että halukkaille tulee mahdollisuus tarkastella minkälaisia pyrkimyksiä ja toimintatapoja Elokapinan toiminnassa opastetaan uusille tulijoille ja minkälaista toimintakulttuuria järjestössä on. Onko kyse poliisin provosointiin pyrkivästä häirikköliikkeestä vai mistä?

Olen ollut kolmessa Elokapinan tapahtumassa. Kaikissa tapahtumissa on käynyt ensinnäkin esille, että Elokapinan toiminnassa on hienoja keskustelukulttuurin turvaamisen periaatteita. Avoimen ja toisia kunnioittavan dialogin periaatteita käytetään tapahtumissa hienosti ja ihmisten keskinäinen viestintä on lämminsävyistä ja kriittisille näkökulmille avointa. Toimintamahdollisuuksia auki puhuttaessa korostetaan jokaisen omaa harkintaa siinä, mihin kukin kokee sopivana ja turvallisena osallistua ja samalla korostaen vastuullisuuden merkitystä. Samoin korostetaan psyykkisen jaksamisen tärkeyttä. Vastuurooleja kierrätetään ja toinen toisia tuetaan ja autetaan hyvin solidaarisesti.

Kävin Elokapinan järjestämässä väkivallattoman suoran toiminnan koulutuksessa, josta minulle päällimmäisinä sisältöinä jäivät mieleen:

Väkivallaton suora toiminta voi olla myös täysin laillista toimintaa, mutta yhteiskunnan rakenteiden ulkopuolista suoraa toimintaa havaittujen epäkohtien korjaamiseksi, esim. ruoka-apu tarvitseville

Väkivallaton kansalaistottelemattomuus taas toimintaa, jossa rikotaan vallitsevia lakeja, jonkin pyrkimyksen puolesta, mutta väkivallattomasti. Elokapinan toiminnassa lainrikkominen tarkoittaa sitä, että osa toimijoista on valmiita jäämään mielenosoituspaikkaan, vaikka poliisi antaa poistumiskäskyn, ei muuta lainrikkomista.

Elokapinassa tavoite on vaatia poliittisilta toimijoilta kattavia ilmastotoimia (Elokapinan sivuilta löytyy tarkemmat muotoilut). Heti, kun tavoite kattavista ja sosiaalisesti oikeudenmukaisista ilmastotoiminta on toteutettu, ei järjestön mukaan ole syytä kansalaistottelemattomuuteen. Eli siis lain kunnioittaminen nähdään tärkeänä, mutta tässä tilanteessa luonnon ja sivilisaation romahtaminen on niin suuri uhka, että koetaan moraalittomana, ettei nykyinen lainsäädäntö suojaa meitä tältä uhalta.

Elokapina on horisontaalinen organisaatio, sillä ei ole johtajia tai päätäntähierarkiaa, vaan itsenäisesti toimivia Elokapinan arvoihin sitoutuneita ihmisiä, jotka voivat itsenäisesti omissa pienryhmissä suunnitella toimintaa. Mielenilmauksiin osallistutaan omilla nimillä ja henkilötodistuksilla ja kukin kantaa vastuun lainmukaisista seuraamuksista suhteessa omiin toimiin.

Elokapinan toimintaa ohjaavana keskeisenä periaatteena on, että tiedostetaan ihmisten epätäydellisyys. Pyrkimyksenä on jatkuvasti oppia ja kehittää toimintaa ja arvoihin kuuluu pyrkimys itsereflektioon ja oman toiminnan kriittiseen tarkasteluun. Eli siis ei oleteta, että nykyinen toimintamuoto olisi täydellistä ja tiedostetaan ihmisten, tässä kohtaa elokapinaan kuuluvien tekevän myös virheitä. Kannustetaan jatkuvaan dialogiin ja tuodaan esille kriittisen tarkastelun tarve.

Ihmisarvon kunnioitus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus on keskeisiä toimintaa ohjaavia arvoja

Kun koulutuksessa puhuttiin väkivallattomista kansalaistottelemattomuusaktioista, korostui väkivallattomuus ja pyrkimys välttää minkäänlaista väkivaltaan provosoimista. Tuotiin esille, että sen lisäksi, että väkivallattomuus on keskeinen eettinen arvo, niin se on myös suojakeino turvaamaan mielenilmaukseen osallistujia. Mielenilmauksen aikaisesta toiminnasta puhuttaessa korostettiin sitä, että vaikka voi olla tilanteita, joissa esim. kivun tai mun ulkoisen tekijän vuoksi tunteet kuumenisivat, niin on tärkeä olla provosoitumatta ja provosoimatta, jotta suojataan kaikkia mukana olijoita (mm. ettei oma provokaatio lisää riskiä, että poliisi tai muu toimija kohdistaisi muihin kanssa ihmisiin väkivaltaa.)

Itseä korjaavan periaatteen ja toisia tukevan periaatteen mukaan toiminnassa myös pyritään tukemaan toisia osallistujia rauhoittumaan, jos huomaa, jollain toiminnassa ylilyöntejä. On siis suositus kehoittaa muita rauhoittumaan tai tukemaan muutoin toinen toisen rauhoittumista, jos tunteet lyövät yli

Mikään ei viitannut siihen, että toimintaperiaatteena olisi pyrkiä provosoimaan muissa väkivaltaa, päinvastoin.

Tämä koonti on minun omani, saatoin käyttää tekstissä epätarkkoja ilmauksia, enkä ollut kattava. Kysyin luvan saako koulutuksessa puhuttuja asioita tuoda julkiseen keskusteluun ja vastaus oli, että kaiken saa avoimesti kertoa.

Olen käsittänyt, että lauantain videoinnissa käy ilmi, että jotkut mielenosoitukseen osallistujat suusanallisesti komentoivat poliisille tavalla, joka voidaan tulkita provokaatioksi. En ole valitettavasti kerennyt katsomaan tuota videota. Uskon, että tilanne on mielenilmauksessa mukana olijoille latautunut ja varmasti on mahdollista, että joillain osallistujilla tunteet ovat voineet lähteä laukalle ja toiminnassa on ollut epätäydellisyyksiä. Elokapina ei ole keskusjohtoinen, joten sillä ei ole mekanismia, jolla se kontrolloisi kunkin osallistujan kontribuutiota. Kuitenkin kaikki mitä olen itse toistaiseksi havainnut viittaa hyvin vahvaan pyrkimykseen toimia aidosti väkivallattomasti ja välttämään provosoimasta toisia väkivaltaan. Havaintojeni pohjalta näyttää siltä, että pyritään käyttämään paljon vaivaa ja keskinäisen tuen keinoja, ettei kellään osallisella tunteet kuumenisi siten, että päädytään provokaatioon.

Väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden arvoa ei tule tarkastella sen pohjalta, kykenevätkö ihmiset toteuttamaan sitä täydellisesti. Emme kykene tekemään mitään asiaa täydellisesti. Näemme mm. työelämässä kaikenlaisia puutteita ja mm. epäasiallista käytöstä ja ikävä kyllä myös kiusaamista, emme ole silti toteamassa, että työelämä ei ole meille hyödyksi. En näe psykologisesti mahdollisena, että katto-organisaatio voisi antaa sellaiset psyykkiset työkalut jäsenilleen käyttöönsä, että he ko. työkalujen avulla voisivat hallita käytöstään niin kattavasti, etteikö inhimillisiä lapsuksia sattuisi.

Keskeistä on, että pyritäänkö toimintaa korjaamaan ja toteuttamaan mahdollisimman hyvin ja huolehtien väkivallattomuuden toteutumisesta. Ja vielä tietysti yhtä keskeinen kysymys on, että minkälaisesta tarpeesta ja tavoitteesta väkivallaton kansalaistottelemattomuus kumpuaa?

Väkivallaton kansalaistottelemattomuus ei ole itse tarkoitus, mutta toivottavasti ihmiselämän inhimillisen laadun säilyttäminen lapsillemme on.  Historiassamme lukuisten vaikeiden moraalisten epäkohtien korjaaminen tai siedettävälle tolalle saattaminen on onnistunut vasta väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden avulla. Näemmekö, että tilanne, jossa uhkana on sääjärjestelmien epävakautuminen ja koko sivilisaatiomme vaikea-asteinen turvattomuus, ei olisi suojelemisen arvoinen?

Mitkään nykyiset keinot, eivät ole johtaneet riittävän kattaviin poliittisiin toimiin ilmastokriisin torjumiseksi. Jos on parempia keinoja poliittisen muutoksen toteuttamiselle esittää kuin väkivallaton kansalaistottelemattomuus, ne on syytä tuoda nopeasti julki, sillä meillä ei ole aikaa odottaa.

Oletko valmis vaatimaan hyvää maailmalle, vaikka se tarkoittaisi muutoksia elämääsi?

Psykologin eräänlaisessa uhkakuvamaailmassa ei olisi lainkaan kärsiviä ihmisiä. Elämä olisi oikeudenmukaista, jokainen tulisi psyykkisten ja fyysisten tarpeidensa kanssa kohdatuiksi. Ihmismieli saisi olosuhteet, joissa se voisi niin hyvin, ettei sellaista ammattikuntaa kuin psykologit tarvittaisi. Jos tämän maailman saavuttaminen olisi mahdollista ja jos psykologeilla olisi kriittinen valta käytössään, antaisivatko he ja muut psyykepuolen ammattilaiset tämän muutoksen tapahtua? Jos aiheesta voisi pitää huutoäänestyksen ja volyymitaso mittaisi, mihin suuntaan maailma keikahtaa, olisivatko psykologit huutokuorossa äänessä vai varmuuden vuoksi hiljaa, ettei vain oma ammatti menisi alta?

Mikä on oman elämäntavan tai ammatin säilyttämisen arvo? Mitä olemme valmiita itsellemme suojelemaan, jos vaakakupissa on toisella puolella yhteinen hyvä?

Jos ilmastotoimet todella saadaan tarvittavalla tasolla käytäntöön, niin moni joutuu muuttamaan joko kokonaan ammattiaan tai ainakin ammatinharjoittamisen tapaa. Miten uskaltaa edistää muutosta, joka voi tarkoittaa suurtakin mullistusta, mahdollisesti perusturvallisena koettuun, nykyarkeen.

Jos maailmasta kummallisesti poistuisi kaikki psyykkinen pahoinvointi, ei se olisi psykologeille maailman loppu. Paatuneinkin mielenterveystyöläinen varmasti voisi löytää muutakin mielekästä työtä, kunhan saisi tarvittavan koulutuksen ja oman yhteisönsä tuen muutoshaasteiden alla. Samoin maailmassa, joka ottaisi ilmastokriisin tosissaan, tulee olemaan paljon työtä tehtävänä. Solidaarisuus on vahvasti ilmastoliikkeen arvopohjaa. On kaikkien etu, että päästövähennyksiä toteutettaessa huolehditaan urapolkuvaihdoksiin tarvittavat tukirakenteet. Maailmassa, joka rakennetaan solidaarisuuden voimalla kestävämmäksi ja elinkelpoisemmaksi, riittää varmasti enemmän voimavaroja kuulla toinen toisemme tarpeita kuin maailmassa, joka natisee oman edun maksimoinnin seurauksena.

Toistaiseksi olemme kiinni vanhassa, varmistelemassa ettei vain itselle jää vähemmän käteen kuin naapurille. Päättäjät ovat tässä oman edun varmitelun oravanpyörässä kiinni kaikkein tiukimmin. Lobbarit ja etujärjestöt levittävät kertatoisensa jälkeen tahmaista siirappiaan päättäjien kengänpohjiin, eivätkä he saa otettua jalkojaan pyörästä irti. Tarvitaan vireä ja äänekäs kansalaisliike poliitikkojen tueksi, jotta he onnistuvat kiskomaan itsensä oravanpyörästään ja siirtymään sanoista tekoihin.

Keskeiseen rooliin tulemme me kansalaiset, jotka olemme kiinni omissa arkisissa velvoitteissamme ja virkistyksissämme. Voimme koittaa turvata omaa elämäämme lähivuosille ja sulkea silmämme siltä, mille tulevaisuus lapsillemme näyttää. Mutta estääkö mikään meitä kysymästä itseltämme:

Kumpi haluaisit olla: varmuuden vuoksi hiljaa vierestä seisoja, joka salaa toivoo, ettei ainakaan itse joutuisi kokemaan muutoksen seurauksia elämässään vai maailmanparannusäänestyksessä kovaan ääneen muutosta kailottava tyyppi, joka samalla asettaa oman nykytilanteensa muutospaineen alle ja uskaltaa luottaa siihen, että solidaarisuuden arvoilla rakennettu maailma osaa olla myös minua kohtaan solidaarinen?

Mitä ajatella ilmastonälkälakosta?

Ainakin kolme ympäristöjärjestö Elokapinaan kuuluvaa aikuista on ryhtymässä nälkälakkoon ilmaistakseen vaatimuksensa, että hallituksen on siirryttävä sanoista tekoihin ja toimeenpantava aidosti ilmastopäästöjä laskevaa politiikkaa. Mitä nälkälakolla protestoinnista voi ajatella?

Tein aikanani gradua traumakokemusten ja mielenterveysoireiden välisestä yhteydestä. Selatessani nuorena psykologian opiskelijana tutkimuskirjallisuutta yksi vahvimmin mieleeni jäänyt asia oli, että ihmisten toisilleen tekemä paha vaurioitti ihmismieltä paljon syvemmin ja vaikeammin kuin äärimmäisiin olosuhteisiin joutuminen luonnonkatastrofien seurauksena. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettäkö luonnonkatastrofin keskellä olemisesta ja läheisten menetyksistä toipuminen olisi helppoa. Jokainen inhimillinen ihminen voi tämän ymmärtää. Mutta tutkimuskirjallisuus osoittaa, että ihmispsyyke kykenee vähitellen toipumaan hyvin vaikeistakin olosuhteista, jos ihmiskuvamme ja luottamus toisiin ihmisiin ei ole pahasti matkan varrella vaurioitunut. Mitä vaikea-asteisemmin joudumme kohtaamaan toisten ihmisten tekemää pahaa tai välinpitämättömyyttä, sen vaikeampi mielen on rakentaa ehyttä maailmankuvaa ja löytää sisäistä psyykkistä tasapainoa.

Miksi aloitan edellä mainitulla? Ilmastokatastrofiin kytkeytyy ilmiöitä, joita arjessa tiivisti kiinni olevan kiireisen aikuisen voi olla vaikea nykyhetkessä hahmottaa.

Saattaa tuntua syvälle liioittelulle, että joku ryhtyy nälkälakkoon etäisesti tulevaisuuteen piirtyvän ilmastokriisin vuoksi. Tässä hetkessä arkihan näyttää koronatoimia lukuun ottamatta varsin normaalille. Uutisissa ja poliitikkojen juhlapuheissa ilmastokriisi vilahtelee, mutta kaupat pullistelevat tavaraa ja ruokaa kuten ennenkin, vettä voi käyttää huoletta, koti lämpenee juuri niin lämpimäksi kuin patterit säätää ja vaatekaappi pullottaa entiseen malliin ja ostoskeskuksissa vaatekauppoja löytyy niin paljon, että luulisi puolen kansakuntaa olevan vaatteita vailla. Mikä ikinä onkaan suuren aikuisjoukon huolenaste nurkan takana odottavasta ilmastokriisistä, niin tuo huoli ei näy kahvipöydissä, ei laaja-alaisesti somessa, eikä mielenilmauksissa.

Ilmastohiljaisuudessa piilee vaara, jota emme ehkä hoksaa ja tuskin myöskään haluamme kohdata.

Moni ilmastotoimia vaativa kertoo siitä, kuinka tässä ajanhetkessä jopa suurempaa ahdistusta herättää aikuisten inaktiivisuus kuin ajatus siitä, että luonnonkatastrofit tulevaisuudessa kiihtyvät. Tämä seuraava on oma ajatukseni, eikä pohjaa mihinkään tutkimustietoon. Epäilen, että mikäli elämäämme uhkaisi jatkossa kiihtyvät luonnonkatastrofit, mutta tietäisimme, ettei asialle ole mitään tehtävissä, olisi tilanteeseen jossain määrin helpompi sopeutua kuin nykyiseen kiihtyvään ilmastokriisiin vailla riittäviä ratkaisupyrkimyksiä.  Nykytilanne on tehty piinallisista aineksista. Tiedeyhteisö on hyvin yksimielisesti ilmaissut, että ilmasto epävakautuu ihmisen aiheuttamien päästöjen vuoksi. Tiedeyhteisöllä on myös tarjota paljon ratkaisukeinoja, joilla voisimme nopeatahtisesti lähteä laskemaan päästöjä, jotta pahimmilta sääjärjestelmän epävakautumisilta voitaisi säästyä. Tilanteessa erityistä psyykkistä kauhistusta nostattaakin se, että meitä uhkaa kriisi, jolta voisimme nyt vielä suojautua, muttemme tee niin. Ihmiset valitsevat katsovansa muualle. Kyse on valinnasta, ei välttämättömyydestä.

He, jotka näkevät kiireen ja tilanteen sietämättömyyden, joutuvat tekemään yhdelle ihmiselle kohtuuttoman suuren  panoksen saadakseen hiljaisuuden läpi ilmastovaatimukset kuuluville.

Vaikka nyt nälkälakko voi tuntua liioittelulle, keskeistä on, mille se näyttäytyy muutaman vuosikymmenen päästä jälkikäteistarkastelussa.

Kumpi tukee turvallisen ihmiskuvan muodostumista nyt kasvaville lapsille ja nuorille: aikuiset, jotka jatkavat ilmastokriisitiedosta huolimatta arkeaan tulevaisuudelta silmät sulkien vai aikuiset, jotka kukin keinollaan ja resursseillaan pyrkivät kääntämään yhteiskunnan suuntaa ilmastokriisiä torjuvaksi?

Haluammeko kohdata joidenkin vuosien päästä sukupolvien välisen juovan, kun nykyhetken lapset tarkastelevat historiaansa ja tietävät, kuinka nyt aikuisuutta elävä sukupolvi oli täysin informoitu ilmastokriisistä ja viimeinen sukupolvi, joka voisi kääntää suunnan turvallisemmaksi? Kaikkien ei tarvitse ryhtyä nälkälakkoon. Kenenkään ei tarvitsisi, jos suuri enemmistö aikuisia tekisi näkyväksi, että haluavat sosiaalisesti oikeudenmukaisia ja riittävän kattavia ilmastotoimia nyt ja heti.

Ilmastotutkijat kertovat, että päästökäyrät tulisi saada laskuun hyvin kiireellisesti. Nälkälakkoon ryhtyvät tietävät tämän kiireen. Meidän kaikkien tulisi tietää ja ilmasta tämä kiire, jottei kenenkään tarvitsisi tehdä ilmastotoimien puolustamiseksi enemmän kuin on yksilölle kohtuullista.

Kaikki tukeni nälkälakkoilijoille ja tuki maailman hallitsijoille tehdä rohkeita ja vastuullisia päätöksiä nyt, kun niiden aika on!

Kestämme päästöihin ja kuluttamiseen kohdistuvat rajoitukset, kunhan ne toteutetaan sosiaalisesti oikeudenmukaisesti. Mutta kestämmekö lähivuosikymmenien sisällä tulevan kritiikin, jos emme toimi nyt?

Aiheesta:

https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/4299165-hallituksen-sanat-vakuuttavat-teot-eivat-elokapina-vauhdittaa-ilmastotoimia-nalkalakolla

Miten taivutamme koronakriisistä oppia tulevalle?

Ihmiskunta on historiansa varrella selvinnyt ja levittäytynyt pitkälti valtavan oppimiskykynsä ansiosta. 

Viidakon ja savannien yltäkylläisestä materiaalipankista tullut laji on löytänyt tiensä homogeenisessa lumimaisemassa lämpimään igluun. Se on tehnyt itselleen betoniviidakon ja kiivennyt pilvenpiirtäjän harjalle. Se on osannut rauhoittaa raskaan työn äärellä kasvaneen kehonsa toimiston penkille.

Monessa kohtaa historiaa on tehty ylilyöntejä ja vääryyttä, mutta onneksi matkalle on mahtunut paljon tärkeitä korjausliikkeitä. Lajin edustajien tavaton oman edun tavoittelu on johtanut monenlaisiin sairaisiin asetelmiin, kuten orjakauppaan. Mutta saman lajin sisältä on noussut halu oikeudentajuun ja rohkeus puolustaa omia näkemyksiään niin sinnikkäästi, että käytännöt ovat lopulta murtuneet.

Korona on antanut paljon kokemuksellista oppia, jota ihmislajin ei kannata heittää hukkaan. Se on tehnyt näkyväksi, kuinka kaikki maapallon yhteiskunnat ovat haavoittuvaisia luonnon äärellä. Se on myös näyttänyt valtavan kykymme solidaarisuuteen. 

Ilmastokriisiä ei pysty koronaviruksen tapaan piirtämään yhteen kuvaan, joka herättäisi motivaatiokoneistomme. Hiilidioksidi tai metaani eivät ole itsestään selvästi pahoja asioita, kuten ei lämmin ilmakaan. Vuosimiljoonia maahan pakkautuneiden fossiilisen aineksen historiallisen nopea vapautuminen ilmakehään ei tuota muutamassa viikossa etenevää kriisiä. On vain hiljalleen vuosien aikana kertyviä varoitusmerkkejä, joita pitkällinen aiheeseen perehtynyt kouluttautuminen ja tutkimustyö mahdollistaa tulkitsemaan ja toteamaan. Niin salakavalasti etenevää ilmiötä kuin ilmastonmuutosta, meidän niin kovin taitava mielemme ei osaakaan mieltää uhaksi. 

Mielemme on sopeutunut havaitsemaan ja torjumaan välittömiä uhkia sekä ylläpitämään niitä positiiviseksi koettuja resursseja, joita olemme kerryttäneet. Tähänastisessa ihmiskunnan historiassa näillä taidoilla on päässyt pitkälle. Nyt on hetki, jolloin täytyy haastaa taitavaa mieltämme vielä aivan uudella tavalla. Mutta haasteethan ovat tehty voitettaviksi!

Mutta miten?

Poliittisella asialistalla ilmastokriisi on ollut pitkään. Poliitikkoja jarruttaa mm. fossiiliteollisuuden lobbauskoneisto ja yhteismaan ongelma.

Yhteismaan tragedia toteutuu tilanteissa, jossa yhteisiä rajallisia resursseja ei mitoiteta solidaarisesti riittämään kaikille, vaan kukin pyrkii ensisijaisesti turvaamaan oman etunsa aina siihen pisteeseen asti, kun resurssit ovat loppu. Näin on käynyt ihmiskunnan historiassa erilaisissa suljetuissa ympäristöissä. Mm. Naurusaarella oli vuosia tilanne, jossa oli tiedossa, että poikkeuksellisen varallisuustason koko saaren asukkaille mahdollistavat malmivarannot olivat loppumassa. Hyvällä ennakoinnilla malmivarantojen loppumisen uhka olisi voitu huomioida ja saaren asukkaiden taloudellisen turvan jatkuvuus olisi ollut mahdollista toteuttaa. Yhteismaan ongelma kuitenkin johti siihen, että yhteisen sumplimisen sijaan kukin pyrki turvaamaan oman varallisuutensa kerryttämisen maksimoinnin. Malmeja louhittiin siihen pisteeseen, että maaperä köyhtyi ja nykyisellään asukkaat elävät äärimmäisessä köyhyydessä.

Poliittisten eturistiriitojen lisäksi ilmastokysymystä on haastava kohdata myös yksilöpsykologisella tasolla.

Ympäristöpsykologian tutkija Robert Gifford on vuosia tutkinut ilmastonmuutokseen kytkeytyviä toimijuuden psykologisia esteitä. Vuonna 2011 kirjoitetussa artikkelissa Gifford erittelee 29 psykologista estettä, jotka vaikeuttavat ilmastokriisin hillintää ja sopeutumista. Gifford argumentoi, että näiden esteiden tunnistaminen ja tiedostaminen on tärkeä osa prosessia, jossa on tarkoitus voittaa ilmastonmuutoksen torjumisen psykologisia esteitä.

Yksi estekategoria, jonka Gifford nimeää, on keskinäinen vertailu. Ihmisluonteeseen on sisäänrakennettu taipumus sosiaaliseen vertailuun. Vertailu on rutiinia, jonka avulla muodostetaan käsitystä siitä, mikä on ”kunnollisena” pidettävää toimintaa. 

Kulttuurissa, jossa jumalille uhraaminen on ollut keino kunnioittaa jumalaa, vuohen kuljettaminen lähikukkulalle ja sen kaulan viiltäminen on näyttänyt perin normaalilta ja suotuisalta käyttäytymiseltä. Nyt saattaisimme reagoida toisin, jos lenkkipolun varrella näkisimme vastaavan toimituksen. Nykypäivän normaalia on uutena vuotena huolestua rakettien pauketta pelkäävän koiran puolesta ja samalla mutustaa lautaselta nakkikekoa, jota varten possu on siskojensa ja veljiensä kanssa sarjatuotettu maailmaan ahtaaseen loossiinsa odottaakseensa teurasautoa ja pääsyä lautasellemme. Normaalia on, että olemme piilottaneet vääryydet, joita emme halua kohdata. Ostamme lapsillemme tennistossut, jotka joku toinen lapsi on tehnyt yli 10 tuntisen työpäivänsä aikana. Ostamme ne siisti sisustetusta kaupasta, jossa emme näe pitkien työtuntien uuvuttamia lapsityöläisiä. Kauhistuisimme, jos näkisimme.

Normaalia on myös hiukan kavahtaa puhetta, jossa normaalina pidettyä asiaa sanoitetaan brutaaliuden kautta. 

Yhtälailla normaalia on, että jatkamme arkista elämäämme kuin ei mitään, vaikka ilmastotieteilijät muistuttavat, kuinka kiire meillä on muuttua. Toisaalta on hiukan epänormaalia, että aikuinen aktiivisesti pitää meteliä ilmastotoimien toteutumisen puolesta. Tämä siitä huolimatta, että ilmastotoimien puolustaminen tarkoittaa oikeudenmukaisemman maailman puolustamista itsellemme, lapsillemme ja erityisesti maapallon köyhille ja vähäosaisille. Se tarkoittaa myös eläinten oikeuksien puolustamista. Ilmastotoimien viivytyksistä hyötyvät lähinnä vain raharikkaat ja hekin vain lyhyellä tähtäimellä.

Kaikki on kuitenkin normaalia ja epänormaalia, niin kauan kun on. 

Koronavirus on antanut oppitunnin siitä, kuinka keskinäisriippuvaisia olemme. Liikumme ja olemme laajasti vuorovaikutuksissa toisiimme. Pieni paikallinen ilmiö voi levitä lyhyessä ajassa maailmanlaajuiseksi. Keskinäisriippuvuus ei kuitenkaan rajoitu vain negatiivisiin asioihin, kuten viruksiin. Sosiaaliset normit eivät leviä biologisella mekanismilla, mutta välillä hyvinkin nopeasti. Siinä missä ennen me too -liikettä seksuaalisesta häirinnästä puhuminen oli tabu, niin yhdessä lyhyessä hetkessä asia mullistui.

Edelleen ilmastokriisi on niin laaja ja massiivinen, että se haastaa viisasta mieltämme vielä lisää. Elämä on täynnä ratkottavia haasteita ja kaiken keskellä pitäisi pystyä huolehtimaan omasta arkisesta elämästä ja jaksamisesta. Aikuisuuden tärkeä suojamekanismi on kyky ottaa etäisyyttä ongelmiin, joihin ei itse juurikaan pysty vaikuttamaan. Moni aikuinen muistaa, miten nuorena erilaisiin maailman epäkohtiin oli halu tarttua. Oli illuusio siitä, että sinnikkäällä yrittämisellä maailmaa on mahdollista muuttaa. Usein iän myötä korostuu tarve keskittää omat voimavaransa asioihin, jotka ovat omassa elämässä ratkaistavissa. Elämän vastuualueiden kasvaessa lisääntyy tarve suojella mieltä liialliselta kuormittumiselta. Psyykkisen etäisyyden ja kyynisyyden suojamekanismit lienevät osasyy aikuisväestön passiiviseen sivustakatsojan rooliin ilmastokysymyksessä.

On tärkeä tiedostaa, että ilmastokriisi on ongelma, joka vaatii aivan päinvastaista suhtautumista. Se on ilmiö, jonka voimistumiseen me kaikki osaltamme vaikutamme ja jonka ratkaisemiseen vaaditaan ennen näkemättömän suurta yhteistä tahtotilaa. 

Jokainen, joka ylittää kyynistymisen kynnyksen ja muut sosiaaliset estot liittyen julkisiin kannanottoihin ilmastotoimien puolesta, luo ympärilleen uutta sosiaalista koodistoa. Itseään toteuttava ennuste on mahdollista kumpaan tahansa suuntaan, toimillamme valitsemme, kumman suunnan otamme.

Koronatoimet ovat osoittaneet, että ihmisillä on kyky huomattavaan solidaarisuuteen toisiaan kohtaan. Koronan riskiryhmien suojelemiseksi on oltu valmiita tekemään suuria taloudellisia uhrauksia. Tällaista solidaarista toimintalinjaa on tärkeä jatkaa.

Mitä riskiryhmien suojelu tarkoittaa ilmastokriisissä?

Ilmastokriisin riskiryhmää ovat lapset ja nuoret. He eivät voi päättää toimista, joita valitsemme heidän suojelemiseksi, joten meidän on tärkeä tehdä vastuullisia ja oikea-aikaisia toimenpiteitä heidän puolestaan.

Ohessa 10 keinoa, joilla voit omalta osaltasi puolustaa ja tukea vastuullisten ilmastopäätösten toimeenpanoa ja siten suojella ilmastokriisin riskiryhmiä:

  1. Muista, että pelkkä äänestäminen ei riitä, vaan poliitikot tarvitsevat kaiken aikaa tukea ja kannustusta tehdäkseen riittävän kattavaa ilmastopolitiikkaa. Kirjoita heille, osallistu rauhanomaisiin ilmastomielenosoituksiin, allekirjoita ilmastotoimia kannattavia vetoomuksia, ole aktiivinen kansalainen.
  2. Suhtaudu ilmastokriisiin kriisinä, jonka olemassa oloa on vaikea arjen pohjalta havaita, mutta joka on pahin kriisi, jonka ihmiskunta on kohdannut. Kuitenkin kaikesta epätoivoon kytkeytyvästä uutisoinnista huolimatta sen ratkominen on vielä mahdollista ja ratkomisvastuussa olemme me kaikki.
  3. Ilmastokriisiä pahentaa yleinen suuripäästöistä elämää ihannoiva kulttuuri. Omalta osaltasi voit suojella riskiryhmiä siten, ettet ruoki sosiaalista normia, jossa korkeapäästöisiä kulutusvalintoja ihaillaan. Jätäthän siis somepostaukset lentolomista ja uusista tavaraostoksistasi ja nosta ja ihaile ennemmin arkea nostattavia asioita, jotka eivät kytkeydy niin vahvasti suuripäästöisiin kulutusvalintoihin.
  4. Pyri tunnistamaan millaisia psyykkisiä esteitä sinulla on omakohtaisesti ilmastokriisin kohtaamiseen liittyen, keskustele aiheesta ja pyri olemaan armollinen niin itsellesi kuin kanssakeskustelijoille.
  5. Muista, että elämäntottumusten muuttaminen on tutkimusten mukaan haastavaa, joten ethän jätä ilmastotoimien puolesta puhumista sen vuoksi, ettet ole onnistunut muuttamaan tottumuksiasi ilmastomyönteisiksi. Ethän myöskään arvostele muita ilmastotoimien puolestapuhujia sen osalta millaisia valintoja he tekevät henkilökohtaisessa elämässä. Ilmastotoimien toteutuminen vaatii laajoja yhteiskunnallisesti ohjautuvia päästörajoituksia ja niiden toteutuminen vaatii laajaa kansalaisten tukea riippumatta siitä, kuinka vahvasti fossiiliriippuvaisia olemme tässä hetkessä.
  6. Mikäli arjessasi on aikaa, lue ja opiskele aihetta. Jo yhden ilmastonmuutokseen paneutuvan kirjan lukeminen voi avata paljon enemmän kuin klikkiotsikot, joita selaamalla on vaikea saada laaja-alaista kuvaa ilmastokriisiin kytkeytyvistä ilmiöistä.
  7. Lue päästömaksujärjestelmistä, jotka mahdollistavat maailmanlaajuisesti efektiiviset päästövähennykset (esim.https://www.carbonpricingleadership.org/report-of-the-highlevel-commission-on-carbon-prices/). On tutkittu, että pelkät taloudelliset kannustimet johtavat herkästi siihen, että säästetty raha toisaalla siirtyy johonkin muuhun ilmastopäästöjä tuottavaan toimintoon (esim. lämmityskuluissa säästetty raha käytetään etelänmatkaan), tätä kutsutaan rebound efektiksi. Toisaalta on osoitettu, että nykyinen päästökauppajärjestelmä ei toimi päästövähennystarpeisiin. Joten valmistaudu ajatukseen verotuspohjaisten päästöhinnoitteluiden välttämättömyydestä.
  8. Allekirjoita ja jaa hiilivero- ja osinkoaloitteita, jotka olisivat keino globaaleihin päästövähennyksiin. Hiiliosingossa myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiä on huomioitu (https://eci.ec.europa.eu/007/public/#/initiative).
  9. Mieti oma keinosi osallistua ja käyttää tietotaitoasi, tämä on haaste, jossa ratkaisuja tarvitaan joka suunnalta.
  10. Aktiivinen toiveikkuus, jossa toivo antaa voimia tarttua tarvittaviin toimiin on positiivinen kehä, joka voimistaa itse itseään. Tämä on parasta riskiryhmien suojaamista.

Lähteitä

Patsar, M. & Keronen, J. (2019). Tienhaarassa: Johtajuus ilmastonmuutoksen aikakaudella. Docento

Gifford, R. (2011). The Dragons of Inaction: Psychologival Barriers That Limit Climate Change Mitigation and Adaptation. American Psychologist, 66 (4), 290 – 302.

Beattie, G & McGuire, L. (2019). The Psychology of Climate Change. Routledge.

Siegmar, O., Florian G. K. &  Oliver A. (2014). The Critical Challenge of Climate Change for Psychology Preventing Rebound and Promoting More Individual Irrationality. European Psychologist, 19, 96 – 106.

Parry, I. (2019). Putting A Price on Pollution: Carbon-procing strategies could hold the key to meeting world´s climate stabilization goals. FINANCE & DEVELOPMENT. December 2019

https://www.aalto.fi/fi/uutiset/vaitos-ilmastonmuutoksen-hillitseminen-vaatii-paastokauppaa-tehokkaampia-keinoja

Prochaska, J. J. & Prochaska, J. O. (2011). Review of Multiple Health Behavior Change Interventions for Primary Prevention. American Journal of Lifestyle Medicine, 5 (3),  208-221.

Ebrahim, S. & Smith. G. D. (1997). Systematic review of randomised controlled trials ofmultiple risk factor interventions for preventing coronaryheart disease. BMJ,314,1666–1674.

Sonnentag, S., Binnewies, C., & Mojza, E.J. (2010). Staying well and engaged when demands are high: The role of psychological detachment. Journal of Applied Psychology, 95(5), 965–976.

Sonnentag, S., & Fritz, C. (2015). Recovery from job stress: The stressor-detach-ment model as an integrative framework. Journal of Organizational Behavior, 36(S1), S72– S103.

Ilmastopsykologia on rohkeuden psykologiaa

Meillä on kaikki esteet edessämme.

Fossiilikoneisto rullaa täydellä teholla, vaikka tiedämme ottamamme polun tuhoisuuden. Politiikan tasolla ilmastoratkaisuiden tarpeellisuudesta on puhuttu vuosikymmeniä. Silti maailman päästöt ovat hienoisessa kasvussa. Jopa koronan tuoman hetken tauon jälkeen päästöt ovat kiihtymissuunnassa. Poliitikkojen kykyä ratkoa ongelmaa jarruttaa mm. laaja fossiilitalouden lobbauskoneisto sekä päästövähennystoimiin kohdistuva kansalaisten vastustus. Mm. Suomessa dieselveron korotussuunnitelma nosti voimakkaan vastareaktion.

Jos politiikan saralla on hankalaa, niin helppoa ei ole yksittäisten ihmisten toimien puolellakaan.

 Yksittäisten ihmisten kuluttamisella on keskeinen osuus ilmastopäästöjen kertymisessä. Esimerkiksi Suomen kulutusperustaisista päästöistä, joissa ei katsota pelkästään maan sisällä toteutuvan teollisuuden ja tuotannon päästöjä vaan huomioidaan myös tuonti ja vienti, tavallisten ihmisten kulutus on lähes 70% kaikista Suomen kulutukseen pohjaavista päästöistä. Tavallisten ihmisten rooli on vuosia ollut ilmastokeskustelussa pinnalla. On ohjantaa ruokatottumusten, asumisen, lämmittämisen, liikkumisen ja tavarakuluttamisen osalta. Kovin moni ei ole voinut välttyä kuulemasta lihantuotannon tai tekstiilituotannon ilmastovaikutuksista tai siitä, että runsas lentäminen on keino moninkertaistaa oma päästöjälki. Jos tieto riittäisi, olisimme jo perillä.

Kuinka hyvin osaamme muuttaa arkisia tapojamme tilanteessa, jossa elinympäristömme pysyy samana ja meidän tehtäväksemme jää säädellä omia arkivalintojamme? Tätä ongelmaa on tarkasteltu laajasti elämätapasairauksien ennaltaehkäisyn näkökulmasta. On kehitetty lukuisia ryhmä- ja yksilömuotoisia interventioita, joiden tavoitteena on tukea tupakoimattomuutta, ruokavaliomuutoksia ja liikunnan lisäämistä. Moni tällainen tilanne on lähtökohdiltaan hedelmällinen. On ihmisen oma toive terveenä pystymisestä ja ammattilaisen tuki tavoitteen saavuttamiselle. On tietotaitoa erilaisista motivoinnin keinoista ja seurantaa tavoitteen toteutumisesta. Moni terveydenhuollon ammattilainen tietää käytännön kokemuksesta, että osa ihmisistä onnistuu muutoksessa. Toisaalta arjessa näkee myös sen, minkä tutkimustieto vahvistaa: monella on tahtoa muutokseen, mutta silti arki vie mennessään ja vanha tapa palaa tai siitä ei alkujaankaan pysty luopumaan. Mainittakoon esimerkkinä tutkimuksesta, jossa sydänsairausriskissä olevat saivat elämäntapaohjantaa. Lääkärin antamasta ohjannasta huolimatta vain 1/7 onnistui elämäntapamuutoksessa. Toisena detaljeena muutoksen vaikeudesta voisi tuoda esille elinsiirtopotilaille suunnatun lääkityksen käytön säännöllisyyteen kohdistuneen interventiotutkimuksen. Elinsiirtopotilaille säännöllinen elimistön hylkimisreaktiota estävä lääkityksen käyttö on terveyden kannalta välttämättömän tärkeää. Silti noin 20-37% siirrännäisen saaneista käyttää lääkitystä liian epäsäännöllisesti. Lääkitysmyönteisyyttä on pyritty hoitamaan erilaisilla neuvonnan ja ohjannan keinoilla, harmillisen vähäisin tuloksin. Mm. yhdessä tutkimuksessa todettiin, että vaikka potilaiden tietoisuus lääkkeen käytön tärkeydestä lisääntyi, ei varsinainen lääkkeen käyttö muuttunut keskimäärin yhtään säännöllisemmäksi. Ja kyse sentään on siirrännäispotilaiden hengestä, ja he vielä tutkitusti tiesivät tämän.

Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että pelkkä ohjanta ilmastomyönteiseen kuluttamiseen ei juuri tuota tulosta.

Voisi kuvitella, että kun omista ja läheisten lapsista välittävät aikuiset lukevat uutisista, miten kiire ilmastoratkaisuihin pääsyllä on ja huomaavat, miten vähäisiin tuloksiin poliitikot ovat päässeet ja miten vähän olemme muuttaneet elämäntapojamme pelkän neuvonnan pohjalta, nousisi halu vaikuttaa asioiden kulkuun. Toistaiseksi aikuiset ovat kuitenkin pitkälti jatkaneet elämäänsä tavallista arkista rataa.

Miksi ihmeessä lasten hyvinvoinnista välittävät aikuiset eivät ole sankoin joukoin rauhanomaisissa ilmastomielenosoituksissa ja lakkoile sen puolesta, että ilmastoratkaisuihin päädytään? Miksi ihmistieteiden parissa työskentelevät eivät pidä laajalla rintamalla kovaa meteliä sen puolesta, että ilmastoratkaisuihin tulisi päätyä poliittisella ohjauksella?

Syitä on toki lukuisia, jokaisella hiljaa sivusta seuraajalla ja asian kokonaan ohittavalla on omat syynsä olla tarttumatta ilmastokysymykseen. Mutta meidän kulttuurimme ei tee tätäkään osaa ilmastoratkaisuihin pääsemisestä helpoksi. Olemme virittäytyneitä seuraamaan toisten tekemisistä moraalisia epäjohdonmukaisuuksia. Jos puhuu ilmastoratkaisuiden tärkeydestä ja samalla syö lihaa ja lentelee lomalentoja, on alttiina kritiikille. Tekopyhyyden leimakirves heilahtaa herkästi. Tämä on toteutunut mm. ilmastomielenosoituksiin osallistuneita nuoria kohtaan. Heitä on julkisesti kritisoitu kännyköiden käytöstä ja perheen lomalennoille lähdöstä ja kehotettu ensin muuttamaan nämä asiat, ennen kuin tuhlaavat aikaansa mielenosoituksiin.

Haaste menee vielä syvemmälle. Uutisista huolimatta kaikki eivät koe ilmastoratkaisuihin pääsyn tärkeyttä polttavana haasteena. Koko synkkyyden varjostaman aiheen äärelle pysähtyminen on vaikeaa. Osa suojelee omaa mieltään pysymällä etäällä koko ilmastokysymyksestä. On mm. tutkittu ja lueteltu noin 30 erilaista yksilötason psyyken estettä tarttua ilmastokysymykseen ja ilmastoratkaisuihin.

Meillä on siis käsillä ilmiö, joka koskettaa meitä kaikkia, mutta ei ole mitään yhteistä jaettua pohjaa, miten aiheesta on sopivaa lähteä keskustelemaan. Voiko koko masentavaa aihetta nostaa esimerkiksi kahvipöydän äärellä puheeksi? Uutiset ja arkielämän keskustelu elävät kahta aivan eri maailmaa. Tieteilijät viestivät vakavaan sävyyn, kuinka kiire meillä on saada päästöt jyrkkään laskuun, mutta toistaiseksi arkisessa elämässä tuota kiirettä ei oikein ole sopivaa tai ainakaan helppoa nostaa esille.

Miten saamme itsemme ja kanssaihmiset heräämään, että ilmastotyön aika on nyt ja osallisuusvelvoite koskettaa meitä kaikkia?Jos käyttäytymistieteellinen tieto antaisi tähän aukottoman vastauksen, se tieto toivottavasti olisi jo kuulutettu turuilla ja toreilla.

Meillä ei ole aikaa odottaa vuosikausia sitä, että käyttäytymistieteilijöiden parissa olisi herätty ja kerrytetty niin laajalti dataa, että osaisimme suorilta käsin vastata tuohon kysymykseen. Ilmastotutkijat sanovat, että maapallon sääjärjestelmien takaisinkytkentäjärjestelmien häiriöt voivat käynnistää kiihtyvän lämpenemisen, johon tietyn pisteen jälkeen voi olla mahdotonta vaikuttaa.

Meidän tehtäväksemme jääkin käyttää olemassa olevaa tietoa ja yrityksen ja erehdyksen kautta soveltaa sitä parhaan kykymme mukaan.

Näkisin, että yksi keskeinen ihmistieteiden tehtävä on normalisoida mielemme luonnollisia jarruja tarttua ilmastokysymykseen ja etsiä keinoja näiden jarrujen ylittämiseen. Kyse on koko ihmiskunnan tulevaisuuden suunnasta, joten ihmistieteen edustajien tehtäväksi ei saa jäädä pelkkä etäinen pohdiskelu.

Kiire pakottaa käyttämään epätäydellistä tietoa ja soveltamaan sitä rohkeasti nykytilanteeseen. Ilmastopsykologian soveltajan tulee siis olla itse rohkea, soveltaa epätäydellistä tietoa nykytilanteeseen ja pyrkiä löytämään keinoja edistää meidän kaikkien rohkeutta tehdä oma osansa yhteisen haasteen äärellä. Tekniset ratkaisut ovat pitkälti olemassa, mutta vielä ratkaisematon ongelma on: miten ihmiskunta aktiivisesti tarttuisi asiaan ja ottaisi tarvittavat keinot käyttöön. Jos me emme löydä rohkeutta ja vain jättäydymme sivustaseuraajiksi ongelman mahdottomuuden tunnun äärellä, niin voimme olla varmoja, ettemme pääse ratkaisuun.

Mikäli olemme riittävän rohkeita ja valmiita päästämään irti omista jarruistamme, kuka tietää, miten pitkälle saatamme päästä.

Lähteitä:

https://www.syke.fi/fi-FI/Ajankohtaista/Suomen_kotitalouksien_kulutuksen_hiilija(49873)

https://www.theguardian.com/environment/2020/jun/11/carbon-emissions-in-surprisingly-rapid-surge-post-lockdown

https://www.aalto.fi/fi/uutiset/vaitos-ilmastonmuutoksen-hillitseminen-vaatii-paastokauppaa-tehokkaampia-keinoja?fbclid=IwAR2C5LoA3ZXjStgSUN0YqDTyeLMqDBgG8US1ndkxYXuP3u4_9caK0ldU1q8

Prochaska, J. J. & Prochaska, J. O. (2011). Review of Multiple Health Behavior Change Interventions for Primary Prevention. American Journal of Lifestyle Medicine, 5 (3),  208-221.

De Bleser, L, Matteson, M.,  Dobbels, F., Russell, C. & De Geest, S. (2009). Interventions to improve medication‐adherence after transplantation: a systematic review.Transplant International 22 (8). 780-797

Ebrahim, S. & Smith. G. D. (1997). Systematic review of randomised controlled trials ofmultiple risk factor interventions for preventing coronaryheart disease. BMJ,314,1666–1674.

elämäntottumusten muuttamisen vaikeudesta lyhyesti: https://www.youtube.com/watch?v=FFYnVmGu9ZI&t=157s

Gifford, R. (2011). The Dragons of Inaction: Psychologival Barriers That Limit Climate Change Mitigation and Adaptation. American Psychologist, 66 (4), 290 – 302.