Oletko valmis vaatimaan hyvää maailmalle, vaikka se tarkoittaisi muutoksia elämääsi?

Psykologin eräänlaisessa uhkakuvamaailmassa ei olisi lainkaan kärsiviä ihmisiä. Elämä olisi oikeudenmukaista, jokainen tulisi psyykkisten ja fyysisten tarpeidensa kanssa kohdatuiksi. Ihmismieli saisi olosuhteet, joissa se voisi niin hyvin, ettei sellaista ammattikuntaa kuin psykologit tarvittaisi. Jos tämän maailman saavuttaminen olisi mahdollista ja jos psykologeilla olisi kriittinen valta käytössään, antaisivatko he ja muut psyykepuolen ammattilaiset tämän muutoksen tapahtua? Jos aiheesta voisi pitää huutoäänestyksen ja volyymitaso mittaisi, mihin suuntaan maailma keikahtaa, olisivatko psykologit huutokuorossa äänessä vai varmuuden vuoksi hiljaa, ettei vain oma ammatti menisi alta?

Mikä on oman elämäntavan tai ammatin säilyttämisen arvo? Mitä olemme valmiita itsellemme suojelemaan, jos vaakakupissa on toisella puolella yhteinen hyvä?

Jos ilmastotoimet todella saadaan tarvittavalla tasolla käytäntöön, niin moni joutuu muuttamaan joko kokonaan ammattiaan tai ainakin ammatinharjoittamisen tapaa. Miten uskaltaa edistää muutosta, joka voi tarkoittaa suurtakin mullistusta, mahdollisesti perusturvallisena koettuun, nykyarkeen.

Jos maailmasta kummallisesti poistuisi kaikki psyykkinen pahoinvointi, ei se olisi psykologeille maailman loppu. Paatuneinkin mielenterveystyöläinen varmasti voisi löytää muutakin mielekästä työtä, kunhan saisi tarvittavan koulutuksen ja oman yhteisönsä tuen muutoshaasteiden alla. Samoin maailmassa, joka ottaisi ilmastokriisin tosissaan, tulee olemaan paljon työtä tehtävänä. Solidaarisuus on vahvasti ilmastoliikkeen arvopohjaa. On kaikkien etu, että päästövähennyksiä toteutettaessa huolehditaan urapolkuvaihdoksiin tarvittavat tukirakenteet. Maailmassa, joka rakennetaan solidaarisuuden voimalla kestävämmäksi ja elinkelpoisemmaksi, riittää varmasti enemmän voimavaroja kuulla toinen toisemme tarpeita kuin maailmassa, joka natisee oman edun maksimoinnin seurauksena.

Toistaiseksi olemme kiinni vanhassa, varmistelemassa ettei vain itselle jää vähemmän käteen kuin naapurille. Päättäjät ovat tässä oman edun varmitelun oravanpyörässä kiinni kaikkein tiukimmin. Lobbarit ja etujärjestöt levittävät kertatoisensa jälkeen tahmaista siirappiaan päättäjien kengänpohjiin, eivätkä he saa otettua jalkojaan pyörästä irti. Tarvitaan vireä ja äänekäs kansalaisliike poliitikkojen tueksi, jotta he onnistuvat kiskomaan itsensä oravanpyörästään ja siirtymään sanoista tekoihin.

Keskeiseen rooliin tulemme me kansalaiset, jotka olemme kiinni omissa arkisissa velvoitteissamme ja virkistyksissämme. Voimme koittaa turvata omaa elämäämme lähivuosille ja sulkea silmämme siltä, mille tulevaisuus lapsillemme näyttää. Mutta estääkö mikään meitä kysymästä itseltämme:

Kumpi haluaisit olla: varmuuden vuoksi hiljaa vierestä seisoja, joka salaa toivoo, ettei ainakaan itse joutuisi kokemaan muutoksen seurauksia elämässään vai maailmanparannusäänestyksessä kovaan ääneen muutosta kailottava tyyppi, joka samalla asettaa oman nykytilanteensa muutospaineen alle ja uskaltaa luottaa siihen, että solidaarisuuden arvoilla rakennettu maailma osaa olla myös minua kohtaan solidaarinen?